Kuudennella raskauskuukaudellani ja suunnilleen viidennellä kuukaudella, jolloin en pystynyt pitämään silmiäni auki tuntia pidempään kerrallaan, raahasin itseni lääkärin vastaanotolle testauttamaan anemiaa. On selvää, että siunattu tyttäremme näyttää vievän kaikki punasoluni, epäilemättä harjoittelemassa sitä päivää varten, jolloin hän ottaa komennon kaikesta muusta elämässämme. Onneksi anemiaa voidaan lievittää rautavalmisteiden ja rautapitoisen ruokavalion avulla. Valitettavasti se tarkoittaa sitä, että on opittava syömään punajuurta.

Juurikkaiden ongelma, kuten puolet maailmasta tietää, on se, että ne maistuvat lialta. (Toinen puoli – juurikkaiden ystävät – suosii kiertoilmaisua ”maanläheinen”, mutta he eivät huijaa ketään). Ruokien inhokkeina punajuuret ovat suosittu vastenmielisyys. Australialaiset pitävät ilmeisesti vihanneksesta niin paljon, että he syövät hampurilaisensa paksun punajuuriviipaleen päällä. Yhdysvalloissa on kuitenkin vaikea löytää ihmisiä, jotka ovat kasvaneet pitäen punajuurista. Paljon yleisempiä ovat tarinat negatiivisista lapsuuden kokemuksista säilykepunajuurista, jämeristä purppuranpunaisista levyistä, jotka saastuttivat kaiken muun lautasella.

Jopa Chowhoundin ruokaintoilijoilla on ainakin puoli tusinaa ketjua, jotka on omistettu punajuurivastaisuuden voittamiselle. (Suosikkikuvaukseni: ”Ne maistuvat kellarilta.”) Ja punajuurivihaajat rohkaistuivat marraskuussa 2008 kuullessaan, että tuleva presidentti oli yksi meistä. ”Vältän aina niiden syömistä”, Barack Obama sanoi Associated Pressille pian valintansa jälkeen. Valkoisen talon vihannespuutarhasta ei tietenkään löydy punajuurta.

Ensimmäinen asia, jonka huomasin, oli, että tuoreet punajuuret eivät näytä houkuttelevilta. Ne ovat likaisia, ja niissä on säikeisiä juuria, jotka roikkuvat kuin hiukset noita leuassa.

Punajuuret ovat kuitenkin täynnä hyödyllisiä ravintoaineita, kuten rautaa. Niinpä tämä odottava ja väsynyt äiti päätti, ettei ole pahitteeksi yrittää lisätä niitä ruokavalioonsa.

En ole kasvanut syömällä punajuuria – en edes säilykkeitä – mutta aikuisena altistumiseni niille on ollut tasaisen epämiellyttävää. Asiaa ei auta se, että jotkut punajuuren klassiset makuseurat, kuten vuohenjuusto ja tilli, ovat myös korkealla ruokien vastenmielisyyslistallani. Punajuurikeitto kelluvine vihannespaloineen ja kourallinen tilliä on yksi niistä harvoista ruokalajeista, joita en pysty edes kohteliaasti tukahduttamaan.

Lisää tarinoita

Punajuurista pitämisen opettelemisesta tulisi sen verran haastavaa, etten halunnut aloittaa jollakin kolmannen luokan punajuuriruualla. Onneksi punajuurisalaatista on viime vuosina tullut selittämättömästi trendi hienoissa ravintoloissa. Niinpä päätin sukeltaa mukaan kokeilemalla muutamia huippuluokan versioita. Ensimmäinen oli syntymäpäivälounas Voltissa, Bryan Voltaggion ravintolassa Frederickissä, Marylandissa. Olen Voltaggion suuri fani – hänen ruijanpallaksensa raparperi-inkiväärikompotin kera on yksi parhaista asioista, joita olen syönyt koko vuonna – joten tilasin luottavaisin mielin Tuscarora Farmin luomupunajuurisalaatin ja valmistauduin siihen, että makunystyröitäni kutitellaan.

Nolostuttavaa kyllä, en pystynyt peittämään tyrmistystäni, kun puraisin paahdettua vauvajuurikasta, hieman vesikrassia ja vaahtoavaa vuohenjuustoa. Punajuurten rakenne, pureskeleva muttei sileä, on aina hämmentänyt minua yhtä paljon kuin maku, ja siskoni halkeili, kun ryntäsin hakemaan vettä huuhdellakseni loputkin palat alas. Toivoin, että sokerijuurikkaan marenki olisi ehkä maistuvampi. Vaikka sen rakenne olikin varmasti erilainen, se muistutti styroksia – eikä millään hyvällä tavalla. Ensimmäinen lyönti.

Seuraavaksi ajoimme mieheni kanssa Inn at Little Washingtoniin vuosipäiväillalliselle. Meille luvattiin hieno ruokailukokemus, ja jälleen kerran annoin itseni uskoa, että huippuruuanlaitto voisi taikoa parannuksen punajuuria kohtaan tuntemaani vastenmielisyyteen. Punajuurifantasia oli jälleen salaatti, jossa oli perinteistä paistettua punajuurta, luovasti muunneltua punajuurta (tällä kertaa moussea) ja kaikkialle kuuluvaa vuohenjuustoa. Se oli kauniisti esitelty, mutta siinä oli sama kirpeä maku ja rakeinen rakenne. Mieheni söi lopulta suurimman osan annoksesta. Toinen virhe.

Ennen kuin luovutin, tein vielä viimeisen kokeilun Acadianassa, New Orleans -tyylisessä ravintolassa, joka sijaitsee muutaman korttelin päässä talostamme Washingtonissa. Heidän salaatissaan on marinoituja punajuuria, jotka on viipaloitu hyvin ohuiksi, mikä helpotti rakenneongelmaani, mutta jätti silti epämiellyttävän maun suuhuni. Mutta kun koostin palan vihreistä, punajuurista ja pralineista, ruokalaji muuttui. Monet valittavat, että punajuuret ovat liian makeita ja että niitä pitäisi leikata happamilla ainesosilla. Minun makuuni punajuuret ovat kuitenkin kirpeät, lähes happamat. Niiden yhdistäminen johonkin karamellisoituun pähkinään tuo makeuden esiin ja tekee punajuuresta – uskallanko sanoa? -maukkaaksi. Onnistuu!

Voidakseni todella sisällyttää punajuuret ruokavaliooni, halusin kuitenkin pystyä valmistamaan niitä kotona. Ja siinä kohtaa asiat muuttuivat hankaliksi. Poikkesin Valkoisen talon viljelijämarkkinoilla (punajuurikielto tai ei, presidentin rouvan ei tarvitse mennä kauas saadakseen punajuurihuoltonsa) poimiakseni erilaisia punajuuria joiltakin paikallisilta viljelijöiltä. Ensimmäinen asia, jonka huomasin, oli se, että tuoreet punajuuret eivät näytä houkuttelevilta. Ne ovat likaisia, niissä on naruisia juuria, jotka roikkuvat kuin hiukset noitien leuassa, ja rakeisia vihanneksia, jotka tukkivat kauppakassini.

Muistutin itseäni siitä, etteivät perunat ja porkkanatkaan ole ihania suoraan maasta ja suuntasin kotiin valmistamaan juurikkaiden herkkuja. Obaman punajuuri-julistuksen jälkimainingeissa raivostuneet ruokailijat ryntäsivät tarjoamaan parhaita punajuurireseptejään, jotka taatusti käännyttävät jokaisen punajuurivihaajan, joten minulla oli runsaasti vaihtoehtoja. Aloitin punajuurihummuksella, jonka eräs ruokakirjailija vannoo olevan oikea tapa voittaa punajuurista traumatisoituneet ihmiset. Ymmärrän miksi, sillä dippiin on tuskin havaittavissa punajuurta sen upean karpalonsävyn lisäksi, jonka punajuuret sille antavat. Punajuurten maanläheisyyttä peittävät jogurtti, juustokumina, sitruuna- ja appelsiinimehu, valkosipuli ja kikherneet – ja lopputulos on herkullinen. Tuntui kuitenkin huijaukselta vain naamioida ruoka, josta yritin pitää.

Niinpä ryhdyin tekemään omaa pikkelöityä punajuurisalaattia käyttäen kuuluisien etelän kokkien Scott Peacockin ja edesmenneen Edna Lewisin reseptiä. Lätkäisin oliiviöljyä kouralliseen kultaisia ja punaisia punajuuria, käärin ne folioon ja heitin ne uuniin tunniksi. Pian keittiöni täyttyi paahteisen lian tuoksusta. Yllätyksekseni se oli miellyttävän tuttu ja vei minut takaisin isovanhempieni kotiin. Se on loma-aterioiden tuoksu, jossa punajuuret kuuluivat ruokiin, joita minun ei koskaan tarvinnut syödä ja joita siksi tuskin huomasin. Huomasin kaipaavani hyytelösalaattia.

Välillä keitin makeaa inkiväärisiirappia siiderietikasta, sokerista, inkivääristä ja neilikasta. Kun punajuuret olivat jäähtyneet, viipaloin ne mahdollisimman ohuiksi – ei mitään rakeisia paloja – ja marinoin niitä yön yli siirapissa. Yksinään viipaleet maistuivat vielä sietämättömän punajuurikkailta. Mutta kun ne asetettiin pinaattipohjan päälle appelsiinien ja saksanpähkinöiden kera, ja niiden päälle annosteltiin Zingerman’sin makeasta valkoviinietikasta valmistettua vinaigretteä, syntyi ihana alkemia. Maanläheinen maku katosi, ja tilalle tulivat makeat sävyt. Ennen kuin mieheni ehti haukata palan, olin jo siivonnut lautasen.

Olen tyytyväinen, että löysin keinon tehdä punajuurista ruokahalua herättäviä. Ja minua houkuttelee lähettää vinkkini Obamalle, jos hän vaikka innostuisi kokeilemaan punajuurta. Mutta toisaalta, yksi presidenttinä olemisen eduista on varmaan se, että ei tarvitse syödä punajuurta, jos ei halua. Olen melko varma, että siksi Obama vei Venäjän presidentin Dmitri Medvedevin hampurilaisille ison kulhon borssin sijaan.