Mitä on alluusio? Ja mikä rooli alluusiolla on kirjallisuuden teoksissa? Se on keskeinen osa monien kirjailijoiden toimintaa, joten kannattaa määritellä ”alluusio” ja tutkia joitakin kysymyksiä, jotka johtuvat sen käytöstä kirjallisissa teksteissä. Ensin on kuitenkin hyvä ottaa avuksi kätevä yhden lauseen määritelmä: Alluusio on sitä, kun kirjailija viittaa toisen kirjailijan teokseen, yleensä mainitsematta nimenomaisesti toista kirjailijaa. Jos kirjailija mainitaan, siitä tulee viittaus. Vertaa näitä kahta (keksittyä) esimerkkiä:

Kuten Shakespeare antaa Poloniuksen sanoa: ”Älä ole lainaaja etkä lainanantaja.”

Minulla oli varttuessani mahdollisuus valita, haluanko ryhtyä pikkuruiseksi ihmiseksi, joka asuu jonkun jalkalistassa, vai ryhtyä ruokasekoittajaksi. Mutta joku neuvoi minua: ”Ei lainaaja eikä sekoittaja ole.”

Kauhea vitsi, jonka toivomme teidän antavan anteeksi. Mutta se kiteyttää siististi (joskin karkeasti) tavanomaisen lainauksen (tai viittauksen) ja alluusion välisen eron. Ensimmäisessä esimerkissä puhuja kertoo avuliaasti lainaavansa Shakespearea (ja erityisesti hänen hahmoaan Poloniusta näytelmästä Hamlet). Toisessa esimerkissä meitä lukijoina (tai kuuntelijoina) pyydetään kuitenkin tekemään hieman enemmän työtä: sen lisäksi, että tiedämme kuvitteellisista lainanottajista Mary Nortonin kirjoista, meitä pyydetään tunnistamaan, että Polonius sanoo: ”Ei lainanottaja eikä lainanantaja ole” ilman, että meille kerrotaan tästä. Meillä on oltava ennakkotietoa tästä kirjallisesta lauseesta (ja lainaajista), jotta vitsi (sellainen kuin se on) toimisi.

Viittaus on siis usein implisiittistä ja epäsuoraa sen sijaan, että se olisi täsmennetty ja ”etiketöity” lukijalle.

Tässä yhteydessä kannattaa erottaa toisistaan varastaminen, joka on suoranaista kirjallisuuden plagiointia, ja sellainen ”varastaminen”, joka on kirjallisuuden viittausta. Allusio tarkoittaa jonkin asian kutsumista leikkiin: sana on etymologisesti sukua sanalle ludic, joka tarkoittaa ’leikkiin liittyvää’ (ja siten myös lautapelille Ludo, joka tarkoittaa latinaksi yksinkertaisesti ’leikin’). Runoilija, joka viittaa toiseen kirjailijaan, voi siis hyvinkin siteerata tätä aikaisempaa kirjailijaa tunnustamatta velkaansa hänelle. Onko tämä esimerkki plagioinnista?

Tosiasiassa T. S. Eliot, jonka teokset ovat täynnä viittauksia muihin kirjailijoihin, tarjoaa hyvän tilaisuuden havainnoida viittauksen ja plagioinnin välistä eroa. Eliotin 1900-luvun alkupuolella kirjoittama lyhyt runo ”Nancy-serkku” päättyy repliikkiin ”The army of unalterable law”. Tämä rivi on nostettu suoraan aikaisemmalta, viktoriaaniselta runoilijalta, George Meredithiltä (kuvassa alla oikealla):

Lentäen läpi laajempien vyöhykkeiden, jotka pistivät hänen arpensa
Muistellen vanhaa kapinaa Awe:sta,
Hän saavutti keskikorkeuden, ja tähtiin,
jotka ovat taivaan aivot,
hän hän katsoi ja vajosi.
Ympäri muinaista rataa marssi, rivi riviltä,
Muuttumattoman lain armeija.

Kun eräs lukija huomasi ”varkauden”, Eliot vastasi huomauttamalla, että hänen käyttämänsä Meredithin rivi ei ollut plagiointia, koska hänen tarkoituksenaan oli, että lukija tunnistaisi rivin tarkoitukselliseksi lainaukseksi (Meredithin runoutta luettiin tuohon aikaan vielä varsin paljon, toisin kuin nyt) ja huomaamaan eron asiayhteydessä Meredithin alkuperäisen käytön ja Eliotin käyttämän välillä, joka siirtää Meredithin painavan rivin uusenglantilaisen olohuoneen takanreunan kontekstiin. Toisin sanoen plagioija haluaa päästä pälkähästä varkaudestaan ja toivoa, ettei kukaan huomaa, että hänen tuotteensa eivät ole aivan uusia; runoilija, joka viittaa toisen teokseen, kuten Eliot tässä tekee, haluaa tulla ”paljastetuksi”. Mutta koska viittaus on luonteeltaan pikemminkin implisiittistä kuin lukijalle selvää, on aina olemassa vaara, että lukija joko ei huomaa viittausta tai (kuten Eliotin kriitikon tapauksessa) huomaa lainatun rivin ja luulee, että myöhempi runoilija on syyllistynyt plagiointiin.

Pitäydytään T. S. Eliotissa, joka on yksi kuuluisimmista runoilijoista, joka on käyttänyt kirjallista viittausta, ja tarkastellaanpa hänen vuonna 1922 ilmestyneen, merkkipaalun asemassa olevan runonsa The Waste Land (Tuhla maa – Hävitty maa) alkua. Jo ennen kuin pääsemme varsinaisen runon ensimmäiselle riville, meillä on otsikko (The Waste Land), epigrafia (roomalaiselta satiirikolta Petroniukselta), omistus (”For Ezra Pound / Il miglior fabbro”) ja runon ensimmäisen jakson otsikko (”The Burial of the Dead”). Kaikki nämä Eliotin runon tekstuaaliset osat liittyvät aiempiin kirjallisiin teksteihin. Kuten Eliot myönsi runoon liittämiensä ”muistiinpanojen” esipuheessa, otsikko on peräisin Jessie Westonin vuonna 1920 ilmestyneestä kirjasta From Ritual to Romance, jossa käsitellään Arthurin legendaa, johon liittyy Kalastajakuningas, jonka maa oli joutunut tuhon omaksi.

Sitten Eliotin runon epigrafi, joka on peräisin Petroniuksen Satyriconista: epigrafi on suora sitaatti jostakin toisesta teoksesta. Sitten on Eliotin omistus Ezra Poundille, hänen ystävälleen ja modernistirunoilijakollegalleen, joka oli auttanut muokkaamaan The Waste Landin käsikirjoitusta ja lyömään sen muotoon. Eliot ei kuitenkaan kirjoita vain ”Ezra Poundille”: hän lisää kolme italiankielistä sanaa ”Il miglior fabbro”, jotka tarkoittavat ”parempaa käsityöläistä” (viittaus Poundin toimitukselliseen rooliin runon tekemisessä sellaiseksi kuin se oli). Nämä sanat eivät kuitenkaan ole vain sattumanvarainen italialainen fraasi, vaan lainaus keskiaikaisen italialaisen runoilijan Dante Alighierin (1265-1321) teoksista, jota Eliot ja Pound ihailivat syvästi. Tällä kirjallisella viittauksella Danteen on tarkoitus vahvistaa Eliotin ja Poundin välistä sidettä ja siten kiitollisuudenvelkaa, jonka Eliot on ystävälleen velkaa: kyseessä on viittaus, koska sitaattia ei ole kaunisteltu tai liitetty Danteen. Eliot luottaa siihen, että Pound sekä hänen lukutaitoisimmat lukijansa ymmärtävät näiden sanojen henkilökohtaisen merkityksen. Se on kirjallinen vastine sille, että allekirjoittaisit lähtökortin jollekulle työpaikalta ja toivottaisit hänelle kaikkea hyvää ja lisäisit siihen pienen viestin, jossa viitataan suosittuun ”sisäiseen vitsiin”, jonka te kaksi jaoitte. Se tekee julkiseksi yksityisen jaetun ”kielen”, jos niin halutaan.

Viimeiseksi, ennen kuin pääsemme lopulta runon alkusäkeeseen, meillä on ensimmäisen jakson otsikko: ”Kuolleiden hautaaminen”. Näillä sanoilla viitataan kristilliseen hautaustoimitukseen, sellaisena kuin se on hahmoteltu 1500-luvun yhteisessä rukouskirjassa. Jo nyt on siis kutsuttu esiin Arthurin legenda, pakanallinen (roomalainen) kulttuuri ja kristillinen liturgia, puhumattakaan Dantesta (jonka haamu kummittelee monissa The Waste Landin viittauksissa). Mikään tästä ei olisi yhtä merkityksellistä, jos Eliot ”viittoisi” sen meille selkeästi.

Kirjallisten viittausten merkitykseen kuuluu siis osittain se, että on hauskaa jättää tietyt asiat implisiittisiksi ja luottaa siihen, että lukija huomaa ja arvostaa niiden merkityksen ja merkityksen. Alluusio eroaa sekä plagioinnista (jossa syyllinen ei halua, että hänen lainauksensa paljastuu) että eksplisiittisestä lainauksesta (jossa kirjailija nimeää ja siteeraa siteerattavaa kirjailijaa). Kirjallisen viittauksen tehtävänä on antaa lukijalle mahdollisuus päästä yhteiseen kulttuuriseen viitekehykseen, ikään kuin uuden tekstin ja vanhemman tekstin välistä yhteyttä ei tarvitsisi sanoa suoraan. Kannattaa muistaa, että alluusio on kirjaimellisesti leikkiä – osa kirjallisen alluusion hauskuutta on sanojen ja fraasien leikkiminen, niiden asettaminen uusiin konteksteihin ja niiden merkityksen selvittäminen tarkkanäköisen lukijan varassa.