Yksi lapsista, joita vahdin New Yorkissa, kiusaa minua armottomasti tavasta, jolla lausun – hänen mielestään väärin – hänen koulukavereidensa nimet.

”Se on elle-oh-EEZE (Elouise), ei eh-LOO-ease”, hän sanoi kädet lanteillaan. ”Ja se on Cass-sy (Cassie), ei Kay-see.”

Minulla on singaporelainen Cassie-niminen ystäväni, joka sattuu asumaan myös New Yorkissa ja joka vaatii Kay-see-nimeä – juuri se ääntämys, joka ärsyttää amerikkalaistyttöä, jota olen lapsenvahtina, jopa vasta kuusivuotiaana.

Singaporelaisena olen huomannut, että viimeisen puolentoista vuoden aikana, jonka olen asunut Yhdysvalloissa – josta pääosan olen viettänyt New Yorkin sulatusuunissa – monet tuntuvat ymmärtävän minua väärin, vaikka englanti on äidinkieleni.

Tai sitten he huudahtavat: ”Vau, englanninkielesi on niin hyvää”. Kiitos kai siitä, että kehuvat minua äidinkieleni sujuvuudesta.

Olen myös havainnut, että vaikka ne välittävät samoja sanoja, tietyt englannin kielen variaatiot liitetään useammin ammatilliseen ja älylliseen pätevyyteen kuin toiset.

Vähemmistöihin kuuluvilla ikätovereillani on samanlaisia kokemuksia.

Singaporelainen näyttelijä Jody Doo, joka tuli New Yorkiin opiskelemaan näyttelemistä, ei saanut viisi vuotta sitten esiintyä valmistujaisnäytöksessään, ”koska tiedekunnan mielestä ’en kuulostanut tarpeeksi amerikkalaiselta’.”

”He leikkasivat suurimman osan maahanmuuttajista pois”, kertoi Doo, joka valmistui musikaalista teatterista Circle in the Square -teatterikoulusta Manhattanilla. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun hän oli maksanut kolme kertaa viikossa puheterapeutin vastaanotolle ”kieliongelman ratkaisemiseksi”.

Interenkiintoista on, että Doo sai hiljattain yhden päärooleista White Pearl -näytelmässä, joka sai hiljattain ensi-iltansa Washington DC:ssä. Se sijoittuu Singaporeen, ja sen keskiössä on rasistinen ihonvalkaisuvoiteen mainos. Aikoinaan äidinkielisen aksenttinsa vuoksi häpeissään ollut Doo pääsee nyt puhumaan näytelmän näyttämöllä pienen punaisen pisteen murretta, jossa yhdistyvät englanti, mandariini, malaiji ja kiinalaiset murteet, kuten hokkien. Doo kirjoitti Facebookissa: ”Eikö minun tarvitse neutralisoida aksenttiani amerikkalaisten korvia miellyttääkseni? SAY WHUT……”

Samoin eteläkorealainen näyttelijä Park Hyo Jin, joka valmistui hiljattain taiteen maisteriksi The New Schoolista, niin ikään New Yorkista, oli turhautunut siihen, että hänelle oli annettu valmistujaisnäytelmäänsä vain äänettömiä osia. Hän muisteli myös, että hänet oli estetty pääsemästä murrekurssille kolmivuotisen ohjelman aikana, koska ohjaajat ”sanoivat, että amerikkalainen aksenttini ei ollut tarpeeksi neutraali.”

”Toisaalta ohjaajat pyysivät minua ’pysymään uskollisena itselleni'”, Park sanoi ja muisteli, kuinka he kielsivät häntä antamasta itselleen englanninkielistä nimeä, kun hän liittyi ohjelmaan ensimmäistä kertaa. ”Toisaalta he eivät kohtele minua tasa-arvoisesti valkoihoisten luokkatovereideni kanssa.”

Park teki valituksen IX osaston nojalla, mutta se ei tuottanut juurikaan tulosta, mikä johtui mahdollisesti siitä, että julkista rahoitusta saavia kouluja sääntelevä Yhdysvaltain liittovaltion laki kieltää sukupuoleen eikä kieleen perustuvan syrjinnän.

Brasilialainen toimittaja Gisele Regatao kirjoitti Columbia Journalism Review -lehdessä viime vuonna, että NPR ei lähettänyt hänen juttuaan ”osittain aksenttini vuoksi”. Regatao on myös New Yorkin kaupunginyliopiston journalismin apulaisprofessori.

Mutta enemmän kuin ”ei kuulosta tarpeeksi amerikkalaiselta”, monissa yhteiskunnissa näyttää olevan aksenttien hierarkia.

Yhdysvalloissa esimerkiksi valkoiset, vaikkakin vierasperäiset aksentit näyttävät olevan helposti hyväksyttyjä. Yleiseen brittiläiseen aksenttiin suhtaudutaan erityisen suopeasti; kun puhuimme muutama viikko sitten televisio-ohjelmista, kaksi ystävää nimesi yksimielisesti The Great British Bake Offin yhdeksi suosikikseen, koska se kuulostaa hyvältä.

Toisaalta tutkimukset ovat osoittaneet, että värillisten ihmisten ulkomaalaisiin aksentteihin suhtaudutaan täällä yleensä kielteisesti. Esimerkiksi New Yorkin yliopiston kielitieteen professori Carina Bauman havaitsi vuonna 2013 julkaistussa tutkimuksessaan – jossa verrattiin englantia puhuvien amerikkalaisten kuuntelijoiden käsityksiä Yhdysvaltain valtavirtaenglannista, aasialaisaksenttisesta englannista ja brasilialaisportugalilaisaksenttisesta englannista – että amerikkalaiset kuuntelijat arvioivat aasialaisaksenttisen englannin yleensä heikommin vetovoimaisuuden, statuksen ja dynaamisuuden suhteen.

Korostaen sitä, että aksenttihierarkia on ”sosiaalisesti sattumanvarainen”, Bostonin yliopiston kielitieteen professori Neil Myler viittasi itseään tapaustutkimuksen yhteydessä. Hän syntyi ja varttui työväenluokan asuinalueella Luoteis-Englannissa, ja hänen aksenttinsa joutui usein ikätovereidensa hylkäämäksi, kun hän meni yliopistoon maan eteläosaan. Mylerin mukaan hänen aksenttinsa ”muuttui täysin” hänen saavuttuaan Yhdysvaltoihin, ja niin muuttui myös hänen sosiaalinen elämänsä.

”Jopa vaimoni, joka on amerikkalainen, oli aluksi kiinnostunut siitä, miltä kuulostin!”

Keskustelumme aikana Myler pyysi minua lukemaan useita yksitavuisia sanoja, kuten ”face” (kasvot), ”fade” (häivyttää) ja ”know” (tietää), osoittaakseen, että muusta kuin anglofonisesta yhteiskunnasta peräisin olevat aksentit ovat yleensä yksitavuisia.

Tan Ying Ying, monikielisyystutkimuksen professori Nanyangin teknillisessä yliopistossa Singaporessa, kertoi minulle, että häntä turhauttaa eniten se, miten jotkut ei-valkoiset henkilöt ovat itse ”erityisen pakkomielteisiä” englanninkielisten aksenttien suhteen. ”Usein kyse ei ole siitä, mitä sanot, vaan siitä, miltä kuulostat”, hän sanoi.

Kielemme joutuvat todellakin koetukselle joka kerta, kun puhumme. Aksenttien hierarkia voi ylläpitää kiihkoilua – jopa itsesyrjintää – ja joskus johtaa vakaviin seurauksiin.

Esimerkiksi Rachel Jeantel, joka todisti ex-nuorisovartion päällikköä George Zimmermania vastaan siitä, että tämä oli ampunut kuolettavasti koulukaverinsa Trayvon Martinin vuonna 2013, joutui näkemään, että hänen todistuksensa hylättiin valamiehistölle tuntemattomuutensa vuoksi. Jeantelia, joka puhui afroamerikkalaista kansankielistä englantia, haukuttiin verkossa ”typerykseksi”, ”idiootiksi” ja sellaiseksi, joka ”tuskin osaa puhua yhtenäisiä lauseita”. Zimmerman vapautettiin syytteistä, ja tapaus synnytti myöhemmin #BlackLivesMatter-liikkeen.

Oliko kyse siitä, että Jeantel ei puhunut hyvin, vai kuulivatko muut häntä huonosti – koska heillä oli ennakkoluuloja tiettyjä rotuja, etnisyyksiä tai yhteiskuntaluokkia kohtaan?

On absurdia, että meidät tuomitaan yhä aksenttiemme perusteella tänä ”kosmopoliittisena” aikakautena, ja että ihmiset voidaan nopeasti hylätä tai ihannoida puhetapansa perusteella. Ellemme opi kuuntelemaan hyvin ja olemaan avoimia erilaiselta kuulostavalle puheelle, monella meistä kestää kauan tulla todella kuulluksi.

Kuuntele kirjailijan aksentti alla olevassa haastattelussa:

Seuraa Kellyä Twitterissä.

Seuraa Kellyä Twitterissä.